Elämä on niin kovin samanlaista kuin vielä edellisissä kirjoituksissa, ajatukset kulkevat osittain samoissa uomissa ja perhekin sama - silti kaikki on toisin. Niin älyttömän paljon on tapahtunut, niin monet asiat muuttuneet ja niin paljon erilaista ehditty kokemaan.
Viimeisimmässä kirjoituksessa olin asunnonmyymistunnelmissa, mieli täyttyi jännityksestä ja haikeudesta. Aiemmissa postauksissa pohdin jo pidemmälle tulevaan; miten käy keskimmäisen aloitellessa koulutaivaltaan kun ei äiti olekaan enää kotona päivittäin. Nautin lumisista ulkotouhuista pienimmän kanssa samalla kun isommat viettivät aamupäivän koulussa ja kerhossa, kiirehdimme iltapäiväksi tyttöjä hakemaan ja välipalaa pohtimaan.
Kuin suureen liukuhihnaan hypäten alkoivat asiat pyörimään eteenpäin omalla painollaan. Asunto tuli myydyksi, uusi koti löytyi mitä parhaimmalta seudulta tuoden elämäämme roppakaupalla lisää ihmisiä ja väriä. Sini kotiutui uuteen kouluunsa välittömästi (asia jota eniten pelkäsin kuntavaihdoksessa), ja Neallekin oli eskari aivan oma ympäristö.
Suurin muutos toki kaikkeen arkiseen oli oma työhönpaluuni. Otto aloitti mukavassa päiväkodissa, ja siihen liittyvät kuviot lähtivät nekin omalla painollaan ihmeen sujuvasti eteenpäin. Sosiaalisuus ja sopeutuvaisuus joilla jokaista lastamme on siunattu, on uskomattoman suuri apu kaikissa eteen tulevissa muutoksissa. Tottakai jokainen jännittää alkuun uudenlaisia tilanteita ja ihmisiä, mutta asioista on aina puhuttu paljon etukäteen ja melko nopeasti jokainen on löytänyt paikkansa laumassa niin päiväkodissa, kerhoissa kuin koulussakin. Sivusilmällä seuraten (ja edellämainituissa paikoissa käytyjen keskustelujen kautta) huomaa miten selvästikin lastemme seurassa on ns. helppo olla, ja he ottavat jokaisen kaverin huomioon niin ryhmässä kuin kahdenkeskisissäkin tilanteissa.
Kuulostaa liialliseltakin hehkutukselta, mutta kuka äiti nyt ei lapsiaan kehuisi? Tottakai jokaisesta löytyvät myös ne omat heikkoutensa myös sosiaalisissa tilanteissa. Otto asettuu ehkä hiukan liian helposti vielä altavastaajan asemaan eikä aina osaa pitää puoliaan, onneksi sitä harjoitellaan päivittäin siskojen seurassa. Nea haluaisi vähän turhan usein tehdä asiat juuri oman päänsä mukaan joka tietysti aiheuttaa omanlaisiaan ongelmia niin kotona kuin kavereiden seurassa. Sini taas tahtoisi niin kovasti miellyttää aina ja kaikkia, ettei aina oikein tiedä miten sitä ehtisikään olla jokaisen kaverin kanssa varmasti mahdollisimman paljon. Mutta kuten sanottua, jokainen ipana on omassa kaveripiirissään toivottua ja mieluista seuraa, ja näin on hyvä. Itselläni ei koskaan ollut moisen suuruista kaverilaumaa ympärillä, ja tiedän sen olevan varmasti vain rikkaus elämässä pitkälle eteenpäin.
Oma työelämäni jatkui kaiken jännittämisen ja stressaamisenkin jälkeen lopulta lähes täsmälleen siitä mihin jäinkin, samoissa kuvioissa mielekkäässä ympäristössä. Pääsin uskomattoman nopeasti ns. sisään porukkaan, löysin paikkani tässä yhteisössä joka on täynnä värikkäitä, mielenkiintoisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia persoonia. Kaikki näytti aivan liian hyvältä ollakseen pysyvää, ja niin nurkan takaa sitten hyppäsikin iso paha YT-peikko pyyhkäisten toimistomme tyhjäksi ja kokoon kuivuvaksi.
Tässä sitä siis ollaan. Työpäiviä riittää heinäkuun loppupuolelle asti, ja itse työmäärä vähenee jatkuvalla syötöllä. Mielialat ovat vaihdelleet tässä keväästä lähtien surullisesta stressaavaksi ja hermoilevaksi, aina toiveikkaaseen ja positiiviseen suuntaan taas välillä ahdistukseen koukaten. Toimistollamme tunnelma on ehtinyt olemaan kaikkea tätä, enemmän kuitenkin hysteerisiä naurunpuuskia ja mielipuolista huumoria. Murheen ja masennuksen aalloissa ei täällä ole kauaa eletty kerrallaan, vaikkakin meistä jokainen on niitäkin tunteita joutunut kohtaamaan.
Mitä nyt? Sen kuin tietäisi. Työpaikkoja on haettu, tilaisuuksia löydetty ja niitä on myös kulkenut ohitse. Itsetutkiskelun aika on nyt enemmän kuin koskaan, ja samalla tahtoisin vain niin kovasti jatkaa jo sujumaan lähtenyttä arkea sellaisenaan kuin se ehti olemaan. En voi olla miettimättä säännöllisesti; olinko liian tyytyväinen? Hehkutinko liikaa onneani ja positiivisia sattumuksia, enkö varautunut tarpeeksi mahdollisiin notkoihin? Seuraavassa mutkassa huomaankin taas jo kääntäneeni katseen tulevaisuuteen pelkkää positiivista hehkua poskillani: Tämän oli määrä tapahtua. Nyt pystyn ottamaan ohjat käsiini, löytämään sen urapolun joka on juuri Minua varten tai mahdollisesti kouluttautumaan kohti aivan uusia tuulia.
Koitan epätoivoisempien ajatusten vallatessa mieltä suunnata katseen kohti kotia. Oma, täydellinen ja kaikkein rakkain perheeni on se joka antaa voimia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kymmenen vuoden ajan olemme rakentaneet yhteistä polkua joka on kulkenut niin leppoisia rantareittejä pitkin kuin myös välillä oksaisempaa metsätietäkin koukkien. Uskon vakaasti että vahvakin rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne tarvitsee aika ajoin pientä kehityskeskusteluiden ja syvempien pohdintojen rypästä joka vahvistaa perustaa entisestään. Yhdessä on hyvä olla, ja mikään muu ei voisi olla parempaa.
__
Tästä on hyvä jatkaa. Lupaan täyttää blogin jatkossa kattavilla päivityksillä aiheista 'Mikä minusta tulee isona?', 'Mikä työvoimatoimistossa käymisessä ahdistaa?' sekä 'Voisiko minusta oikeasti olla tuohon?'. Päivitystiheydestä on turha luvata mitään, mennään päivä kerrallaan.
Kiitos, pidäthän itsestäsi huolta?
Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti