Toisin kuin joku saattaisi ajatella, elämäni ei nykyään ole vain masentuneita huokauksia ja synkistelyjä täynnä. Sen mitä tähänastisen rintasyöpäalkutaipaleeni kokemuksella voin sanoa, ei kovin monen muunkaan kanssasisaren elämä ole sellaista.
Toki ensimmäisinä hetkinä ja päivinä diagnoosin jälkeen ehdin kokea kaikki kauhun ja ahdistuksen värit, suunnittelemaan omat hautajaiseni ja testamenttini sekä murehtimaan kaikkea tekemätöntä ja sanomatonta. Pikkuhiljaa kuitenkin on ajatukset kääntyneet eri suuntaan ja toiveikkuus astunut tilalle. Suuri merkitys on ollut varmasti netin välityksellä saadusta vertaistuesta. Kahden merkittävän foorumin; Rintasyöpäyhdistyksen keskustelun sekä Syöpäjärjestöjen keskustelun kautta olen pienessä ajassa tutustunut suurenmoisiin, elämämyönteisiin ihmisiin jotka vaikeasta sairaudesta (suurella osalla pitkälle levinneestäkin) huolimatta antavat loistavan huumorin kukkia ja jakavat lämpöään eteenpäin.
Olen itse sitä ihmistyyppiä, että otan mieluusti selvää asioista etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja joka kantilta. Niin on tämänkin sairauden suhteen, tahdon tutustua ihmisten kokemuksiin kaikenlaisista lääkkeiden sivuvaikutuksista ja niistä kurjimmistakin hetkistä, silloin on vähemmän asioita jotka omalle kohdalle osuessa ihmetyttävät tai jopa pelästyttävät.
Tänään sain jopa aivan livenä tavata erään ihmisen joka on vuoden verran minua 'edellä' omalla taipaleellaan, olemme muutaman satunnaisen viestin vaihtaneet bittiavaruudessa. On hienoa keskustella ihmisten kanssa jotka ihan oikeasti tietävät mitä koet ja tunnet, huomata ettet todellakaan ole yksin outojen ajatusten ja tilanteiden kanssa. Tiedän että vertaistuki tulee olemaan yksi tärkeimmistä asioista tulevien koettelemusten aikana.
Otsikon säteilevyys ei niinkään viittaa hehkeään olomuotooni (hah), vaan lähinnä aamupäivääni keskussairaalan ihmeellisessä maailmassa. Tutustumiseni mitä erilaisimpiin tutkimuksiin jatkuu, ja tänään oli vuorossa isotooppitutkimus jolla kartoitetaan syövän mahdollista leviämistä luustoon. Suomeksi sanottuna minuun siis ruiskutettiin radioaktiivista ainetta, ja kolmen tunnin vaikutusajan jälkeen pääsin kuvattavaksi jättimäisen kameralaitteen alle. Kivutonta, hidasta, ja äärimmäisen mielenkiintoista.
Veikkaan että kaikkien näiden kokemusteni jälkeen katson sairaalasarjoja taas ihan uudesta näkökulmasta :D
Säteilevin terveisin,
Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti