tiistai 27. marraskuuta 2012

Ajoittain selkeää, pieniä äitiyskyyneleitä

Olohuoneen ikkunasta virtaa raikas, sateentuoksuinen marraskuun ilma. Ilmatieteenlaitoksen mukaan sää on kääntymässä taas kohti pakkasta ja ihan oikeasti talvisempaa muotoa, samaa tahtia kulkee päänsisukseni taas päivä kerrallaan polun helpompia päiviä päin.

Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.

Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.

Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!

Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.

Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.

Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.

Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä  ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!

Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.

Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.

Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)

Näihin tunnelmiin päättäen, 

Terhi             


lauantai 24. marraskuuta 2012

Ajatuskaa.

Liitän tähän suoraan eilisen viestini Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mitä sitä kaunistelemaan.

Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.

Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?

Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.

Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.

Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.

Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?

Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?

Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.

Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?

Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.


--

Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.

Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa. 

- Terhi

torstai 22. marraskuuta 2012

Elämää allakan mukaan.

Heti alkuun on huomautettava että tämä ja edellinen kirjoitus on laadittu ns. sytostaattihuuruissa, eli pahoittelen vilpittömästi jos ajatuksistani ei saa tolkkua. En kuitenkaan sen kummemmin tahdo näitä palata myöhemmin editoimaan, sillä mielestäni ajatusvirran tulee näkyä juuri sellaisena kuin se on.

--


Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.

Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.

Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.

Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.

Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.

Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).

Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.

Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.

Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.

- Terhi  



Hoitokokemuksia tarkemmin


Edelliskertaiseen kirjoitukseeni on ihan pakko lisätä hiukan lisäselvitystä:

Ensimmäiset pari päivää menivät kutakuinkin hyvin, mutta keskiviikkona alkoi kova jalkasärky. Torstai-iltana olo alkoi olla kuin krapulaisella zombiella, ja meinasin eksyä kauppamatkalla viedessä tytärtä jumppaan. Ihmettelen edelleen kuinka saatoinkaan selvitä reissusta ehjin nahoin, huh. Kaupassa lastasin kärryyn vain sitä mihin oli mieliteko; maapähkinävoita, rusinoita, mantelia ja vesimelonia. Melonia lukuunottamatta mikään muu ei enää kotona olisi vähempää voinut kiinnostaa. Sama kaava toistui seuraavina päivinä, ihmeellisiä mielitekoja jotka eivät enää hetken päästä aiheuttaneet kuin ällötystä.

Noin puolentoista viikon ajan ensimmäisestä hoitokerrasta oli makuaisti täysin poissa, tai välillä kaikki maistui vain samalle happamalle ja pilantuneelle. Koitin kuitenkin väkisin pitää ruokarytmit jonkinlaisessa järjestyksessä, ja vältyin pahoinvoinneilta.

Ensimmäisen reissun pahin oli kuitenkin armoton päänsärky, joka iski perjantaiaamuna. Mikään tavallinen tai tavallista vahvempi kipulääke ei auttanut, ja lopulta lauantaina aamupäivällä olin siinä pisteessä että hädin tuskin pääsin miehen avustuksella päivystykseen. Kolmas kokeiltu tujumpi lääke auttoi, ja pari päivää meni toipuessa.

Asia on edelleen selvityksessä, todennäköisemmin tilanne johtui joko sytostaattien sivuvaikutuksista tai siitä että koko touhu aiheutti migreenin. Sitä ei ole minulla aiemmin todettu, muita kovahkoja pääkipuja ollut elämän varrella tosin.

En (ainakaan nyt) tahdo aiheesta sen kummemmin avautua, sillä tilanne pelotti tosissaan. Kunhan haluan listata ne varjopuoletkin ylös, etten anna turhan ruusuista kuvaa tästä matkasta. Vai voiko niin edes käydä?

Toisen viikon lopulla alkoi olo olla jo huomattavasti normaalimpi, hain peruukin (parin sovituskäynnin jälkeen) ja pää alkoi tuntua jo omemmalta. Hiuksia on alkanut lähtemään hurjaa vauhtia, ja siitä aiheesta myöhemmin lisää...