tiistai 27. marraskuuta 2012

Ajoittain selkeää, pieniä äitiyskyyneleitä

Olohuoneen ikkunasta virtaa raikas, sateentuoksuinen marraskuun ilma. Ilmatieteenlaitoksen mukaan sää on kääntymässä taas kohti pakkasta ja ihan oikeasti talvisempaa muotoa, samaa tahtia kulkee päänsisukseni taas päivä kerrallaan polun helpompia päiviä päin.

Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.

Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.

Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!

Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.

Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.

Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.

Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä  ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!

Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.

Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.

Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)

Näihin tunnelmiin päättäen, 

Terhi             


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti