Kuluneella viikolla olen saanut taas nipun uusia kokemuksia kun sädehoito vihdoin alkoi. Hoito on tuonut mukanaan uudet päivärytmit, vierailu syöpäpolilla kun on nyt jokapäiväistä ja omat hoitoni ajoittuvat aina heti aamuun.
Heti ensimmäisestä sädetyskerrasta lähtien on päässäni soinut Sig:n Hyvää Syntymäpäivää, ja se alkaa soimaan viimeistään joka kerta kun astun sädehoidon käytävää pitkin :). Ehkä tämän viiden viikon aikana ehdin löytämään jonkin muun 'sädeaiheisen' laulun korvamadolle soitettavaksi.
Itse sädetys on kivutonta ja varsin 'harmitonta', kuten olin jo ennalta ajatellutkin. Ensimmäinen kerta oli pidempi johtuen laitteen ottamista kohdistuskuvista ja hoitajien tekemistä säädöistä, ja käteni onnistuivat puutumaan niin että hetki piti ravistella jotta pystyi paidan pukemaan päälleen session jälkeen. Normaalikerrat ovat sitten olleet nopeita ja vaivattomia. Täkäläisellä polilla ovat aikataulut toistaiseksi ainakin pitäneet kutinsa, ja olen päässyt hoitoon lähes samantein kun odotustilaan olen astellut. Iloiset huomenet, vaatteet pois, hoitopöydälle asettelu, laitteen hurinaa ja pari kertaa hoitajat käyvät pyörittelemässä laitteistoa. Lopuksi kiitos, paita päälle, heipat kaikille ja poistuminen.
Henkilökunta on pirteää ja mukavaa, polille on vain pieni ajomatka kotoamme ja parkkipaikkakin on toistaiseksi löytynyt helposti. Sujuvaa siis, eikö?
Liian ruusuista kuvaa ei toki tästä(kään) kannata antaa. Tiedän hyvin että sädeannosten kasvaessa on jatkuvasti todennäköisempää että iho alkaa reagoida. Ihon palamisoireet saattavat ilmaantua myös vasta pari viikkoa hoitojen loppumisen jälkeen, eli nyt vain toivotaan ettei pahoja oireita tule. Tiedän myös jo ensimmäisen viikon jälkeen että mitä pidemmälle edetään ehdin myös kyllästymään päivittäiseen ravaamiseen polilla. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin tähän astisesta hoitopolusta se helpoin pätkä, ja asennoidun tähänkin niin että kaikki on vihulaisen selättämisessä välttämätöntä.
Tällä hetkellä kotona tuoksuu ikkunan ääressä jäähtymässä oleva suklaakakku, joka odottaa niskaansa suklaista kuorrutetta. Suunnittelen nappaavani puolet mukaan pienelle viikonlopun minilomaselleni ja jättäväni puolet perheen herkuteltavaksi. Suuntaan iltapäivällä äidin hellään huomaan, ja odotan höpöttäväisen rentouttavaa viikonloppua ja monipuolista akkujen latailua! Hassusti jo eilen illalla tuli ikävä kotiin jäävää perhettä, ja olo oli hetken hyvinkin ristiriitainen lähtemisen suhteen. Koitan kuitenkin ajatella sen niin että olen taas annoksen mukavampi äiti kun saan hetken nollattua erilaisessa ympäristössä ja mökin lämmössä makkaraa grillaillen. Tiedän myös että perheen aika menee hyvinkin nopsaan, tuskin ehtivät huomata äidin poissaoloa! Nähtäväksi jää ehtivätkö muun puuhailun lomassa koristelemaan virpomisoksat ja etsimään noitavaatteet, vai jätämmekö sunnuntain aamupäivään kaiken ;)
Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua Sinulle!
- Terhi
perjantai 22. maaliskuuta 2013
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Aurinkoa varpaissa asti
Odottavan mieli on levoton, ajatus poukkoilee vähän väliä takaisin sen ympärille missä se suurimman osan päivästä pyörii. Koitin kuluneella viikolla työntää mielen kauemmas TT-kuvausten tuloksista, kehittäen silti samalla toinen toistaan katastrofaalisempia teorioita siitä mihin kaikkialle vihulaiseni on lonkeronsa levittänyt. En osannut täysillä nauttia lääkehuuruttomasta olotilasta enkä edes siitä että flunssa alkoi pikkuhiljaa luovuttaa otteensa minusta. Pompin hermostuneena aina kun puhelin soi, availin postia kädet täristen ja Odotin.
Eilen sai odotus loppua. Kirje keskussairaalalta, uskomattoman vähän tekstiä mutta niissä se kaikki oleellinen: 'Ei merkkejä metastaaseista, kuvissa ei tautia näy'. Karistelin päivätorkkujen jättämiä unihiekkoja silmistäni ja annoin informaation hiljalleen kulkea jokaiseen aivosoluun. Kuvat olivat puhtaat. Otin postista kuvan ja lähetin miehelle, pikkuhiljaa alkoi löytymään hymy. Ensin pieni ja varovainen, lopulta korvasta korvaan. JES!!
Aina lokakuisesta patologin lausunnosta lähtien olen ollut hermostuttavan tietoinen tautini ärhäkkyydestä, sen korkeista leviämis- ja uusimisriskeistä. Vaikka kehooni on pumpattu uskomattomia myrkkyjä ja sädehoito on vielä tulossa, olen onnistunut maalailemaan mieleni täyteen erilaisia peikkoja sitä että tauti olisi karannut jo joka puolelle kroppaani. Nyt luustokartan, keuhkokuvien, vatsan seudun ultraäänen ja vartalon TT-kuvan osoittaessa nollatulosta uskallan jo ihan oikeasti huokaista.
Kylmä tosiasia on se ettei rintasyöpäpotilasta todeta täysin terveeksi ennen kuin viisivuotiskontrollikin niin sanoo, ja siihenhän on vielä matkaa. Kuitenkin tässä vaiheessa polkuani olen äärimmäisen onnellinen siitä että tiedoissani on nippu puhtaita tutkimustuloksia, ja viiden viikon sädehoito + kymmenen vuoden hormonikuuri osaltaan auttava pirulaista pysymäänkin poissa.
Elämä!
Tämän kauniin kappaleen myötä toivon juuri Sinulle ihanan aurinkoista viikonloppua, pidä itsestäsi huolta:
- Terhi
Eilen sai odotus loppua. Kirje keskussairaalalta, uskomattoman vähän tekstiä mutta niissä se kaikki oleellinen: 'Ei merkkejä metastaaseista, kuvissa ei tautia näy'. Karistelin päivätorkkujen jättämiä unihiekkoja silmistäni ja annoin informaation hiljalleen kulkea jokaiseen aivosoluun. Kuvat olivat puhtaat. Otin postista kuvan ja lähetin miehelle, pikkuhiljaa alkoi löytymään hymy. Ensin pieni ja varovainen, lopulta korvasta korvaan. JES!!
Aina lokakuisesta patologin lausunnosta lähtien olen ollut hermostuttavan tietoinen tautini ärhäkkyydestä, sen korkeista leviämis- ja uusimisriskeistä. Vaikka kehooni on pumpattu uskomattomia myrkkyjä ja sädehoito on vielä tulossa, olen onnistunut maalailemaan mieleni täyteen erilaisia peikkoja sitä että tauti olisi karannut jo joka puolelle kroppaani. Nyt luustokartan, keuhkokuvien, vatsan seudun ultraäänen ja vartalon TT-kuvan osoittaessa nollatulosta uskallan jo ihan oikeasti huokaista.
Kylmä tosiasia on se ettei rintasyöpäpotilasta todeta täysin terveeksi ennen kuin viisivuotiskontrollikin niin sanoo, ja siihenhän on vielä matkaa. Kuitenkin tässä vaiheessa polkuani olen äärimmäisen onnellinen siitä että tiedoissani on nippu puhtaita tutkimustuloksia, ja viiden viikon sädehoito + kymmenen vuoden hormonikuuri osaltaan auttava pirulaista pysymäänkin poissa.
Elämä!
Tämän kauniin kappaleen myötä toivon juuri Sinulle ihanan aurinkoista viikonloppua, pidä itsestäsi huolta:
- Terhi
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Niiskuilua
Kuljen taas tunteiden vuoristorataa tiukasti kiinni pitäen, enkä tiedä huutaisinko kauhusta vai antautuisinko menoon mukaan. Mitään varsinaista uutta syytä ei tunnekirjoon ole (ehkä entisissä on jo tarpeeksi), jotenkin vain taas kaikki kiertää mieltä ajoittain hyvinkin sekavasti.
Sytostaattihoidot ovat ohi. Missä viipyy hurraus? Missä skumppalasien kilinä ja tasajalkahyppelyt? Odotan niitä vielä tulevaksi. Olen toki onnellinen, ja kun pahimman yli taas viimeisen hoidon jälkeen päästiin oli välillä vain pakko hymyillä: minä jaksoin! Samaan aikaan olo on edelleen aivan kuitti, viimeinen hoitoisku oireineen oli taas jostain sieltä mihin ei päivänvalo koskaan osu. Tähän kun yhdistää sen että mieli vetäisi kovasti jo eteenpäin kohti tulevaa, on olotila itsensä sisällä niin ristiriitainen että sitä on vaikea ulkopuolisen kuvitellakaan.
Kevätaurinko kurkkii ikkunoista yhä useammin, sillekin on aivan pakko hymyillä. Luonto on äärimmäisen kaunis, kutsuu luokseen kohti kimaltavia hankia. Kun useimmat päivät kuitenkin kuluvat sohvaa selässään pitäen ja perusasioihin voimansa käyttäen, jokin huutaa toiseen korvaan korkealla ceellä ''MIKSI!!".
Sain hoidoista rämmittyäni armottoman flunssan seuraksi, ja kannan sitä mukanani vuoroin niistäen ja aivastaen. Kuume sahaa väliin poissa ja väliin korkeammalla, voimat eivät kovin korkeissa luvuissa käy missään välissä. Olen toki mieluummin palelevainen ja tukkoinen kuin sytostaattihuuruinen, mutta ehkä kaikkein mieluiten kuitenkin olisin terve.
Tiedän että vaadin itseltäni ja kropaltani liikaa, kiirehän ei mihinkään ole. Mieheni sanoin "kevät on pitkä", ei tässä tarvitsisi mihinkään hötkyillä. Vielä kun tämän saisi ihan oikeasti sisäistettyä!
Olen kuluneella viikolla ehtinyt hankkimaan taas uudenlaisia tutkimuskokemuksia. Kävin TT-kuvauksessa jodioituna, ja tänään oli vuorossa tulevaa sädehoitoa varten tehty CT-annoskuvaus. Säteilyä on taas nautittu mutta hyvän asian puolesta. Itse sädehoito alkaa parin viikon päästä, ja luvassa on siis viiden viikon ajan päivittäiset käynnit sairaalalla.
TT-kuvausten tulokset ovat vielä tulossa, ja kuten arvata saattaa niiden odottaminen lisää tunteiden vuoristorataan ylimääräisiä kurveja. Samaan aikaan pelkään älyttömästi, tahdon kuulla kaiken mitä kuvissa näkyy ja toisaalta tahtoisin olla autuaan tietämätön. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta ei varmasti himmene koskaan, mutta tällaisten tutkimusten teko ja vastausten odottelu konkretisoi pelon juuri näihin päiviin. Pidäthän peukkuja?
Sain juuri oivallisen muistutuksen siitä etten todellakaan ole vielä käsitellyt sairauteen ja hoitoihin liittyviä tunteitani tarpeeksi. Facebookissa jaettu video sai samaan aikaan itkemään ja hymyilemään, kaikessa arkisuudessaan ja totuudessaan. Harva mitään syöpää sairastamaton kykenee varmaan saman tunneryöppyyn, toivon toki että tämä antaisi taas uudenlaisen kuvan hoitopolusta. Toivottavasti linkki näkyy, videoon pääset tästä: http://www.facebook.com/photo.php?v=525615210792991
Nyt on aika taas pohtia mitä sitä tänään syötäisiin, ja ehkä kavuta käynnistelemään pyykkikonetta. Yllättävän paljon sitä saa aikaiseksi vaikkei tekisikään mitään ;)
- Terhi
Sytostaattihoidot ovat ohi. Missä viipyy hurraus? Missä skumppalasien kilinä ja tasajalkahyppelyt? Odotan niitä vielä tulevaksi. Olen toki onnellinen, ja kun pahimman yli taas viimeisen hoidon jälkeen päästiin oli välillä vain pakko hymyillä: minä jaksoin! Samaan aikaan olo on edelleen aivan kuitti, viimeinen hoitoisku oireineen oli taas jostain sieltä mihin ei päivänvalo koskaan osu. Tähän kun yhdistää sen että mieli vetäisi kovasti jo eteenpäin kohti tulevaa, on olotila itsensä sisällä niin ristiriitainen että sitä on vaikea ulkopuolisen kuvitellakaan.
Kevätaurinko kurkkii ikkunoista yhä useammin, sillekin on aivan pakko hymyillä. Luonto on äärimmäisen kaunis, kutsuu luokseen kohti kimaltavia hankia. Kun useimmat päivät kuitenkin kuluvat sohvaa selässään pitäen ja perusasioihin voimansa käyttäen, jokin huutaa toiseen korvaan korkealla ceellä ''MIKSI!!".
Sain hoidoista rämmittyäni armottoman flunssan seuraksi, ja kannan sitä mukanani vuoroin niistäen ja aivastaen. Kuume sahaa väliin poissa ja väliin korkeammalla, voimat eivät kovin korkeissa luvuissa käy missään välissä. Olen toki mieluummin palelevainen ja tukkoinen kuin sytostaattihuuruinen, mutta ehkä kaikkein mieluiten kuitenkin olisin terve.
Tiedän että vaadin itseltäni ja kropaltani liikaa, kiirehän ei mihinkään ole. Mieheni sanoin "kevät on pitkä", ei tässä tarvitsisi mihinkään hötkyillä. Vielä kun tämän saisi ihan oikeasti sisäistettyä!
Olen kuluneella viikolla ehtinyt hankkimaan taas uudenlaisia tutkimuskokemuksia. Kävin TT-kuvauksessa jodioituna, ja tänään oli vuorossa tulevaa sädehoitoa varten tehty CT-annoskuvaus. Säteilyä on taas nautittu mutta hyvän asian puolesta. Itse sädehoito alkaa parin viikon päästä, ja luvassa on siis viiden viikon ajan päivittäiset käynnit sairaalalla.
TT-kuvausten tulokset ovat vielä tulossa, ja kuten arvata saattaa niiden odottaminen lisää tunteiden vuoristorataan ylimääräisiä kurveja. Samaan aikaan pelkään älyttömästi, tahdon kuulla kaiken mitä kuvissa näkyy ja toisaalta tahtoisin olla autuaan tietämätön. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta ei varmasti himmene koskaan, mutta tällaisten tutkimusten teko ja vastausten odottelu konkretisoi pelon juuri näihin päiviin. Pidäthän peukkuja?
Sain juuri oivallisen muistutuksen siitä etten todellakaan ole vielä käsitellyt sairauteen ja hoitoihin liittyviä tunteitani tarpeeksi. Facebookissa jaettu video sai samaan aikaan itkemään ja hymyilemään, kaikessa arkisuudessaan ja totuudessaan. Harva mitään syöpää sairastamaton kykenee varmaan saman tunneryöppyyn, toivon toki että tämä antaisi taas uudenlaisen kuvan hoitopolusta. Toivottavasti linkki näkyy, videoon pääset tästä: http://www.facebook.com/photo.php?v=525615210792991
Nyt on aika taas pohtia mitä sitä tänään syötäisiin, ja ehkä kavuta käynnistelemään pyykkikonetta. Yllättävän paljon sitä saa aikaiseksi vaikkei tekisikään mitään ;)
- Terhi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)