keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Niiskuilua

Kuljen taas tunteiden vuoristorataa tiukasti kiinni pitäen, enkä tiedä huutaisinko kauhusta vai antautuisinko menoon mukaan. Mitään varsinaista uutta syytä ei tunnekirjoon ole (ehkä entisissä on jo tarpeeksi), jotenkin vain taas kaikki kiertää mieltä ajoittain hyvinkin sekavasti.

Sytostaattihoidot ovat ohi. Missä viipyy hurraus? Missä skumppalasien kilinä ja tasajalkahyppelyt? Odotan niitä vielä tulevaksi. Olen toki onnellinen, ja kun pahimman yli taas viimeisen hoidon jälkeen päästiin oli välillä vain pakko hymyillä: minä jaksoin! Samaan aikaan olo on edelleen aivan kuitti, viimeinen hoitoisku oireineen oli taas jostain sieltä mihin ei päivänvalo koskaan osu. Tähän kun yhdistää sen että mieli vetäisi kovasti jo eteenpäin kohti tulevaa, on olotila itsensä sisällä niin ristiriitainen että sitä on vaikea ulkopuolisen kuvitellakaan.

Kevätaurinko kurkkii ikkunoista yhä useammin, sillekin on aivan pakko hymyillä. Luonto on äärimmäisen kaunis, kutsuu luokseen kohti kimaltavia hankia. Kun useimmat päivät kuitenkin kuluvat sohvaa selässään pitäen ja perusasioihin voimansa käyttäen, jokin huutaa toiseen korvaan korkealla ceellä ''MIKSI!!". 

Sain hoidoista rämmittyäni armottoman flunssan seuraksi, ja kannan sitä mukanani vuoroin niistäen ja aivastaen. Kuume sahaa väliin poissa ja väliin korkeammalla, voimat eivät kovin korkeissa luvuissa käy missään välissä. Olen toki mieluummin palelevainen ja tukkoinen kuin sytostaattihuuruinen, mutta ehkä kaikkein mieluiten kuitenkin olisin terve. 

Tiedän että vaadin itseltäni ja kropaltani liikaa, kiirehän ei mihinkään ole. Mieheni sanoin "kevät on pitkä", ei tässä tarvitsisi mihinkään hötkyillä. Vielä kun tämän saisi ihan oikeasti sisäistettyä!

Olen kuluneella viikolla ehtinyt hankkimaan taas uudenlaisia tutkimuskokemuksia. Kävin TT-kuvauksessa jodioituna, ja tänään oli vuorossa tulevaa sädehoitoa varten tehty CT-annoskuvaus. Säteilyä on taas nautittu mutta hyvän asian puolesta. Itse sädehoito alkaa parin viikon päästä, ja luvassa on siis viiden viikon ajan päivittäiset käynnit sairaalalla.

TT-kuvausten tulokset ovat vielä tulossa, ja kuten arvata saattaa niiden odottaminen lisää tunteiden vuoristorataan ylimääräisiä kurveja.  Samaan aikaan pelkään älyttömästi, tahdon kuulla kaiken mitä kuvissa näkyy ja toisaalta tahtoisin olla autuaan tietämätön. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta ei varmasti himmene koskaan, mutta tällaisten tutkimusten teko ja vastausten odottelu konkretisoi pelon juuri näihin päiviin. Pidäthän peukkuja?

Sain juuri oivallisen muistutuksen siitä etten todellakaan ole vielä käsitellyt sairauteen ja hoitoihin liittyviä tunteitani tarpeeksi. Facebookissa jaettu video sai samaan aikaan itkemään ja hymyilemään, kaikessa arkisuudessaan ja totuudessaan. Harva mitään syöpää sairastamaton kykenee varmaan saman tunneryöppyyn, toivon toki että tämä antaisi taas uudenlaisen kuvan hoitopolusta.   Toivottavasti linkki näkyy, videoon pääset tästä: http://www.facebook.com/photo.php?v=525615210792991   

Nyt on aika taas pohtia mitä sitä tänään syötäisiin, ja ehkä kavuta käynnistelemään pyykkikonetta. Yllättävän paljon sitä saa aikaiseksi vaikkei tekisikään mitään ;)

- Terhi

4 kommenttia:

  1. Täällä toinen odottaja. Odotan tietoa siitä, mitä hoitoja on tiedossa. Pääsenkö hyppäämmään sytostaattihoitojen yli, vai pitkääkö käydä nekin läpi? Kuten sanoit toisaalta haluaa tietää heti, ja toisaalta taas on parempi olla autuaan tietämätön. Onnea sinulle, kuin noista raskaista hoidoista selvisit. Ehkä se ilo ja helpotus tulevat sitten jälkijunassa. Hitaasti eteenpäin. Peukkuja pidän,että odottamasi tulokset tuovat mukanaan hyviä uutisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia sinullekin odotukseen. Alkumetreillä jos koskaan erityisesti korostui tuo tunteiden kuohunta, ei meinannut pää pysyä perässä. Itselleni onneksi jo suht pian ensimmäinen kirurgi jo totesi että hyvin todennäköisesti saan 'kaiken mahdollisen', tiesin jo varautua. Tosin samainen kirurgi töksäytti turhan äkillisesti 'koko rintahan se sitten poistetaan', tuossa vaiheessa kun olin vielä ihan ymmällä kaikesta. Onneksi kaikki seuraavat lääkärit ja hoitajat olleet asiallisia.

      Kiitos onnitteluista :)

      Poista
  2. hei! Älä ihmeessä nyt soimaa itseäsi väsymyksestä! Olet selvinnyt läpi rankoista hoidoista ja saanut vielä flunssan kaupanpäälle.Ei ihme ettet nyt jaksa hurrata.Anna itsellesi aikaa.Saisitko mistään apua kotitöihin että pystyisit pitämään ihan lepopäiviä? Mun sisko valitti sädehoitojen jälkeen lääkärille että miten hän on näin hirvittävän väsynyt eikä jaksa mitään.Lääkäri oli vastannut että kaikkien hoitojen jälkeen vie ainakin puoli vuotta ennenkuin tuntee olevansa ihan kunnossa -ja se on ihan NORMAALIA!Se jo helpottaa kun joku sanoo sen eikä tarvii heti etsiä ja pelätä muita syitä.Yritä miettiä kaikkia kivoja asioita mitä voisit tehdä ja mikä veisi hetkeksi sun ajatukset pois hoidoista.Voimia sulle ja aurinkoa elämääsi! t.anniina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anniina lohduttavista sanoistasi :)

      Saan tarvittaessa toki apua kotitöihin, mutta isoin ongelma on ihan omien korvien välissä. Kun tekisi niin mieli tehdä ja laitta ja puuhata, mutta ei vain jaksa. SItten kun se päivä tulee että oikeasti on jaksanut siivota ja pyykätä 'normaalia enemmän', on olo erittäin voittoisa :) Olen huono ottamaan kodin ulkopuolista apua vastaan siivoamisissa yms, mutta siihenkin koittanut vähän opetella tämän taipaleen aikana.

      Kun vaan vielä malttaisi oman mielensä :)

      Poista