torstai 29. elokuuta 2013

2 + 3 = Perhe

Perheellisyys ja vanhemmuus on asia josta paasaan jatkuvasti, asia jota olen valmis puolustamaan ja joka herättää ajatuksia lukuisiin eri tahoihin. Silloin tällöin havahdun ihmettelemään, miksi ihmeessä maailman luonnollisin asia herättää niin paljon myös vastustamista, negatiivisia tunteita ja suoranaisia loanheittokampanjoita? 

Kuten koko universumia, katson tätäkin asiaa mahdollisimman monelta kantilta ja ehkä eniten sieltä Kaikkea Kohtuudella -aitauksen sisäpuolelta. En lukeudu perhepetifanaatikkoihin, en ole imettänyt lapsiani viisivuotiaiksi enkä kantanut liinassa lähelle murrosikää. Silti olen vahvasti sitä mieltä että arki kulkee suurimmalti osin lasten tarpeiden ehdoilla, sillä heistä olemme vastuussa ja me olemme heidän turvansa. Karkeasti suomennettuna tämä tarkoittaa sitä että arjen aikataulut, ateriat, tekemiset ja lepo määräytyy sen mukaan mikä on parasta lasten kannalta.

Joku saattaa viimeistään tässä vaiheessa tuhahtaa että 'nainen ja mies unohtavat itsensä ja minuutensa jos omistautuvat vain ja ainoastaan lapsilleen', jolloin kyseinen tuhahtaja ei ole sisäistänyt kirjoittamaani. Lapsen parastahan ei suinkaan ole se että kaikki tehdään kuten he haluavat, kaikessa on minuuttiaikataulu tai aina syödään vain sitä mikä maistuu. Kaiken avainsanoina ovat säännöllisyys ja monipuolisuus, joustavuus sujuvasti mukana kulkien. Jos lapsi ei syö keitettyjä kasviksia, rouskutelkoon porkkanansa ja lanttunsa raakana. Pikkuhiljaa ruokien seassa ja maistatellen lapsi tottuu myös keitettyjen kasvisten makuun. Jos lapsi on päivän jäljeltä poikkeuksellisen väsynyt ja kaipaa huomiota, illan jumppakoulun voi hyvin vaihtaa vieretysten sohvalla makoiluun ja kahdenkeskiseen höpöttelyyn.

Toisten mielestä edellämainitut asiat ovat turhia itsestäänselvyyksiä. Silti maailmassa on aivan liian monta henkisesti ylikuormitettua äitiä ja isää jotka tappelevat ruokapöydässä lapsen kanssa siitä pitääkö kaikki pinaatti syödä ennen kuin saa poistua leikkimään. Aivan liikaa löytyy myös vanhempia jotka kuskaavat väsymystä itkeviä lapsiaan harrastuksiin 'koska siitä on maksettu iso raha ja se on niin kehittävää'. Kohtuus ja maalaisjärki on hautautunut Täydellisen Vanhemmuuden tavoittelun alle.

Yhtälailla maailmassa on liikaa äitejä ja isejä jotka eivät ole sisäistäneet sitä tosiasiaa että heillä todellakin on siinä vierellä otus joka kaipaa huomiota, rajoja ja rakkautta sopivassa suhteessa. Nämä vanhemmaksi itseään kutsuvat olettavat että päiväkoti- ja koulujärjestelmä muovaa lapsesta kunnon kansalaisen, iso lautasellinen makaroonia ja ketsuppia riittää vallan hyvin vatsantäytteeksi ja jokaisen lapsen huoneessa tulee olla televisio ja pelikonsoli jotta jokaisella on tarpeeksi omaa rauhaa.

Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä. Ehdottomia sääntöjä maailman parhaaseen vanhemmuuteen ei ole olemassa, sillä jokainen lapsi on oma persoonansa ja vaatii omanlaisensa hoivan. Silti väitän että ollaksesi paras mahdollinen vanhempi juuri sinun lapsellesi, pitää vain muistaa Rakkaus. Rakkauteen kuuluu se kaikki mitä tarvitset: sopivissa määrin niin silityksiä kuin komennuksia, keskusteluja ja väittelyjä, hassuttelemista ja kuuntelemista. Kun mukana kulkee Rakkaus, vastaukset kysymyksiin löytyvät kun pysähtyy miettimään.

Kaiken kohtuuden, Rakkauden ja maalaisjärjen keskellä aivan yhtälailla meilläkin kiukutellaan, paiskotaan ovia, mökötetään ja tiuskitaan. Se on elämää, ja kaikki se kuuluu normaaliin olemiseen aivan siinä missä kaikki muutkin riemunkirjavat tunteet. Myrskyn jälkeen on tärkeintä sopia, jokainen omalla tavallaan, ja muistaa että kaikesta oppii.

En ole koskaan osannut olla ns. oppikirjavanhempi, mennä pelkästään sitä polkua mikä on kasvatusoppaiden mielestä oikein. Jo vanhemmuuden alkumetreiltä minua ovat puistattaneet mm. lausahdukset 'lastenohjelmat ovat sadepäivien varalle', 'lautanen täytyy aina syödä tyhjäksi' ja 'vain säännöllisellä karkkipäivällä lapsi oppii kohtuuden ja terveellisyyden rajat'.

Seuraavista asioista en suostu kokemaan huonoa omaatuntoa:

- Meillä saatetaan syödä kolmena päivänä peräkkäin herkkuja, ja olla taas välillä useampi viikko syömättä.

- Meillä katsellaan elokuvia usein ja laidasta toiseen, sillä ne ovat koko perheen yhteinen harrastus. 

- Meillä pelataan niin tietokoneella kuin pleikkarillakin sekä yhdessä että erikseen, ja näin on tehnyt jokainen perheenjäsen heti siitä lähtien kun hiiri tai ohjain alkoi pysymään kädessä - silti keräilemme myös lautapelejä ja ne ovat ahkerassa käytössä. 

Seuraavista asioista saan olla ylpeä, sillä ne eivät ole itsestäänselvyyksiä:

- Meillä urheillaan, ulkoillaan, retkeillään, ja tanssitaan yhdessä ja erikseen. Silti osaamme myös lököillä ja laiskotella kaikki yhdessä jos siltä tuntuu.

- Meidän jälkikasvumme Ei riehu tai juokse kaupassa, jos tilanne alkaa näyttää levottomalta niin kyseinen hyperaktiivi pääsee nopeasti pois. 

- Meidän ei tarvitse hävetä elokuvateatterissa tai muissa katsomoissa meluavia ja häiriköiviä lapsiamme, sillä he osaavat käyttäytyä - korkeintaan joskus riittää merkitsevä mulkaisu tai rauhallinen muistutus.


Kun itse uskoo kasvattamisen kultaiseen voimaan, tuntuu entistä surullisemmalta nykyisin monelta taholta kumpuava, pahimmillaan vihaksi yltyvä negatiivisuus lapsiperheitä kohtaan. On täysin ymmärrettävää ettei jokainen vanhemmaksi itse tahdo, mutta miksi niin silmittömästi hyökätä heitä vastaan jotka tahtovat? Tottakai viikottain törmää erittäin huonosti käyttäytyviin, meluisiin ja usein puhtaasti ärsyttäviin lapsiin. Miksi silti ei kohdisteta niitä moitteita näiden kullannuppujen vanhempiin, vaan yleistetään kaikki yhdeksi suureksi lapsivihaksi?

Jos olen itse aikuisseurassa ravintolassa rentoutumassa hyvän ruoan äärellä, tottahan minunkin korvani soivat jos naapuripöydän MattiPetteri kiljuu ja hakkaa lusikalla mukiin koko illan. Ei silti tulisi mieleenikään ahdistua vihaamaan kaikkia muitakin MattiPettereitä, vaan lähinnä pohtimaan ääneen sitä miksei kyseisen MattiPetterin vanhemmat saa lastaan kuriin.

Ugh, olen puhunut. Mutten suinkaan vielä tarpeeksi. Jatkoa odotellessa.

- Terhi

ps. Tätä kirjoittaessa uunissa tuoksuu makaronilaatikko. Itsetehty, sillä Saarioisten äitien tekemät einesversiot maistuvat kuralta, jos siltäkään. Silti myös meillä syödään silloin tällöin eineksiä eväänä tai pika-avuksi aterian osana, eikä kukaan ole vielä toistaiseksi saanut traumoja.

tiistai 27. elokuuta 2013

Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo

..ja olkoon kuinkakin pörröisiä ja suloisia moiset peikot yleensä, tämä on enemmänkin puistattava ja saisi pysyä kaukana minusta.

Viimeisimpien kirjattujen ajatusteni jälkeen olen ehtinyt kohtaamaan asiantuntevan ja jämptein ottein varustetun lääkärin, saamaan ripauksen vastauksia mutta ehkä enemmän kysymyksiä. Edessä on vielä muutama tarkentava tutkimus, mm. uusi tietokonekuvaus joka on tehty viimeksi lopputalvesta kun tämän hetken oireita ei vielä ollut. Vielä pitäisi parin viikon ajan elää epätietoisuudessa, silti muistaen että vastaukset odottavat nurkan takana jossakin.

Johtuen ensimmäisen diagnoosin vuosipäivän mukanaan tuomista melankolian aalloista, tuntuu välillä kuin kokonainen melankolian meri virtaisi päälläni. Ajatukset kulkevat vähän turhan usein samoihin uomiin kuin vuosi sitten, kun kaikki oli vielä täysin uutta. Onko matkani kohta lopussa? Olenko ehtinyt Elämään tarpeeksi? Miksi kaikki loppuisi nyt, kun niin paljon jäisi jälkeen?

Toivoa on. Aina. Ja uskoa parempaan. Nytkin tiedän varsin hyvin että pelkoni voi olla täysin turha, kaikkeen voi löytyä jokin muu selitys. On vain hyväksyttävä se tosiasia että vuosi sitten kaikki muuttui, ei ole enää huolettomia lääkärikäyntejä ja vitsailua omalla terveydellään. Hyväksyttävä se, ja jatkettava taas eteenpäin. Luottaen.

Askeleeni keventyisivät kummasti jos saisin kattavan mutta lohduttavan vastauksen huoliini: ei hätää. Tähän kaikkeen on selkeä syy ja otapa tuosta tuo kapseli niin kaikki on taas hyvin. Syö parsaa ja jatka jumppaamista, go girl. Ennen sitä saan silti kahlata epätietoisuuden suossa, pyrkien hymyilemään maailmalle niin että poskiin sattuu. Tässä minä olen, nautin elämästä niin että riipii! Annan ylimääräisen halauksen joka lapselle joka tunti, muistan kertoa rakkaimmille kuinka tärkeitä ovat, muistan huolehtia itsestäni! Katso, teen kaiken oikein, eikös niin? Jos en ollut tähän mennessä oppinut elämän tarkoitusta, osaan sen nyt, uskothan? Seuraavassa hetkessä itken tyynyni märäksi, heittäydyn kohtalon käsiin: otetaan mitä annetaan.

Tämä tunteiden vuoristorata alkaa olla tältä erää niin nähty, mielelläni jo siirtyisin seuraavaan laitteeseen.

Valoa kaiken keskelle toki toi myöntävä päätös koulutuspaikasta. Unohdin hyppiä riemusta ja pakata koululaukun valmiiksi, kun toisessa kädessä pitelin kirjettä jossa lueteltiin varatut tutkimusajat. Mitä jos? Entäpä sitten jos? Mutta kun? Uskallanko?

Heittäytymistä, sitä tämä on. Ole hyvä elämän virta, hyppään sekaan. Mihin mennään? Sopisiko että parin viikon päästä astun varovaisesti mutta tiedonjanoisena koulutuskeskuksen ovesta sisään, Tietäen että terveys ei tällä kertaa ole esteenä?

Huimaa.

- Terhi 

perjantai 16. elokuuta 2013

Akun varaustilanne 98%

Koko kesäloman jatkunut blogihiljaisuus tarkoittaa vain yhtä asiaa; kesä oli juuri niin onnistunut kuin se vain voi olla.

Loma alkoi ihanan leppoisissa merkeissä ja upeissa säissä. Parasta oli istua pihalla, kourassa mukillinen höyryävää kahvia ja ihan lähellä kolme touhuavaa pientä ihmistä. Illat ja viikonloput käytimme perheenkeskeisiin touhuihin, sukulointiin ja kaikkeen josta kesällä voi nauttia.

Kun Rakkaimmankin loma viimein alkoi, oli aika reissata niin Berliinissä kuin Pohjois-Suomessakin, unohtamatta ihan lähinurkkia. Säät suosivat koko loman ajan niin upeasti että tuli sekä uitua oikein urakalla että samoiltua pitkin luontoa hyttysten syötävänä.

Kaiken kaikkiaan kesään kuului varsin sopivassa suhteessa hyvää ruokaa, monipuolista liikuntaa, rakkaita ihmisiä ja lokoisaa oleilua. Mitäpä sitä enempää voi pyytää?

Kun on edellisen vuodenpuolikkaan pakon sanelemana liikkunut liian vähän, kärsinyt huonoista veriarvoista, pumpattu täyteen lääkkeitä ja syönyt huonosti, on aktiivisempi elo ehkä vähän shokkia kropalle. Samaa tahtia kuin mieli kirkastui, alkoi vartalo ilmoitella että nyt tapahtuu ehkä liikaa liian pienessä ajassa. Vaikka yritinkin pitää huolta myös lepopäivistä, oli silti ehkä liikaa nelipäiväinen käpöttely ympäri Berliiniä sekä parituhatta autoilukilometriä metsäsamoiluiden lisäksi Pohjoisessa. 

Ensin vihoitteli lonkka ja alaselkä, sitten oli vuorossa koko yläselän mittainen jumitila joka vei mukanaan rintalastankin. Lisänä sopassa muutama muu hämärä oire, ja niin on pelkopeikko saapunut taas olalle istumaan.

Koitan parhaani mukaan olla ajattelematta liikoja, murehtimatta ja stressaamatta. Mutta voi kun se on niin paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa! Ymmärrän että takana on kevään puhtaat testitulokset, ja niin järeät hoidot ettei siellä kovinkaan isot möröt voi myllätä. Samaan aikaan silti mieleen työntyy tasan vuodentakaiset ajatukset, voin niin aidosti tuntea sen oksettavan kauhun ja nähdä tutkivan lääkärin ilmeet.

Nyt ollaan siinä pisteessä että ensi viikko tuo jo mukanaan nipun vastauksia. Varsinainen kontrolliaikani olisi ollut jostain syystä vasta marraskuulla, vaikka syyskuun puolivälissä tulee jo tasan vuosi leikkauksesta. Keskustelin kuitenkin lääkärin kanssa puhelimessa oireistani, ja sain aikaistettua tarkistusta.

Kertaalleen kävin jo kunnan terveysasemalla puhumassa lonkkakivuistani, ja päivystävä keikkalääkäri (nuori, varsin huonosti Suomea puhuva naislääkäri) oli niin järkyttynyt syövästäni ettei meinannut malttaa kuunnella varsinaista asiaani. Juuri tämän takia asioin niin kovin paljon mieluummin sairaalalla, ja erityisesti kirurgian tai onkologian puolella. Ymmärrän että lääkäreitä on moneen junaan, mutta silloin kun asiani koskee muuta en välitä alkaa selittelemään koko syöpätaustaani alusta alkaen toisen kauhistellessa vieressä.

No mutta, nyt on aika yrittää suunnata ajatukset alkavan viikonlopun mukaviin puuhiin, ensi viikko tuo mukanaan taas suuria vastauksia tulevaisuutta ajatellen niin koulutuksen kuin terveydenkin kannalta.

Pysy mukana!

- Terhi


Minä ja Sini, otsassani kuokkimassa Hra Hyttynen