...ja ennen kaikkea perjantain aiheuttamia ajatustulvia. Jokin alkavassa viikonlopussa pistää aina vyöryn ajatuskimppuja liikkeelle, pyörimään toistensa seassa hämmentäen mielen ja sielun. Onko se vaarallista? Tuskin. Uskon täysillä ajattelen, siis olen -filosofiaan. Niin kauan kuin mieleni ei ole turtaa sumua, tunnen oikeasti eläväni. Niitä sumuisiakin hetkiä on ihan riittämiin ollut elämän varrella, joko turhauttavan elämänvaiheen tai viimeaikaisten lääkehuurujen vuoksi. Noiden sumujen aallokossa voi vain odottaa, pyrkiä ajatuksissaan jo sumuisten päivien tuolle puolen ja uskoa kirkkauden voittavan.
Muutama sananen katkeruudesta, tai jostakin sen sukuisesta. Kaikki vakavat sairaudet tai suuret (lähinnä negatiiviset) tapahtumat elämässä saavan usein ihmisen ajattelemaan perinteisesti 'Miksi juuri minä?'. Sen lauseen ympärille on liiankin helppo jäädä pyörimään, siitä on helppo ottaa itselleen mantra joka toistuu jokaisena aamuna silmien auettua ja viimeisenä illalla ennen niiden sulkemista. Itse olen tätä mantraa toistellut ihan riittämiin, ja tällä nykyisellä matkallani koittanut parhaani mukaan ravistaa sen harteilta. Tuolla lauseella on niin kovin syövyttävä vaikutus, se nitistää ja kutistaa ne viimeisetkin sisukkaat elämänhalut pikkuhiljaa hapertaen.
Uskallan siis väittää että oma katkeruuteni on nykyään suunnilleen kärpässienen vastaavaan verrattavissa. Kärpässieni varmasti ehtii elonsa aikana pohtimaan useampaankin kertaan 'Miksi juuri minä?'. Miksi juuri minä olen niin kaunis ja pirteä, mutta petollisen myrkyllinen? Miksi nuo muut saavat olla herkullisia ja himoittuja, eivät kauhua ja pelkoa herättäviä kuten minun pilkullinen lakkini? Mutta uskoakseni kuitenkin kärpässieni ehtii kutistamaan katkeruutensa, ymmärtämään ettei se hyödytä mitään. Jos se viettäisi koko elämänsä vain tuon katkeruuden vallassa, lopulta sen värit hiipuisivat eikä sille jäisi edes kauneutensa hohtoa.
Minulla ei tällä hetkellä ole kauneutta eikä terveyttä, mutta ympärilläni on rakastava perhe ja sisälläni lämmin sydän. Arvostan elämääni ja elämää yleensä, sen jokaiselta kantilta. Elämänhaluni kantaa eteenpäin, tämän nykyisen matkan läpi vaikka tie onkin varsin pitkä ja ajoittain pahasti karikkoinen. Jos jäisin kylpemään siihen katkeruuteen joka säännöllisesti yrittää päätään nostaa, en pian olisi tässä. Ja ellen jaksa suosta nousta itseni vuoksi, teen sen kaikkein eniten perhettäni ajatellen. Tahdon lapsilleni olla se hassutteleva ja halaava, turvallinen ja enimmäkseen vahva äiti jollainen oikeammillani olen - en niinkään se kalpea ja väsynyt haamu joka ajoittain sohvamme pohjalla esiintyy. Väitän että lapset ovat jo tähän mennessä oppineet että äiti nousee suosta uudelleen ja uudelleen, vaikka toki huonompina päivinä huoli on kova.
Nyt on aika taas suunnata ajatukset alkavaan viikonloppuun, vaihtaa melankolinen taustamusiikki pirteämpiin voimasointuihin ja toivottaa juuri Sinulle oikein rentouttavaa viikonvaihdetta!
- Terhi
perjantai 15. helmikuuta 2013
tiistai 12. helmikuuta 2013
maanantai 11. helmikuuta 2013
Arkiterapiaa
Viikonloppu oli juuri sellainen kuin oli tarkoitus: rentouttava, hauska, voimia antava ja kaikin puolin mukava. En muista koska viimeksi olisimme viettäneet aikaa kunnolla nimenomaan tällä kokoonpanolla, me molemmat vanhemmat Sinin kanssa kolmisin.
Kymmenvuotiaan kanssa matkustaessa voi jo mennä periaatteessa samoilla ehdoilla kuin jos olisimme matkanneet kahdestaan. Tuon ikäinen ei ihan joka nälästä ja tuiskusta kiukuttele, osaa nauttia vaihtuvista maisemista ja unirytmikään ei niin pilkuntarkkaa ole. Pieneen minilomaseemme saimme mahdutettua hyvää ruokaa, shoppailukierroksia, kahvilapysähdyksiä, teatteripätkän, leffakäynnin ja vielä yömyöhään kestäneet lautapelihetken UMK:n finaalia katsellen. Sunnuntain reilun hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä nokan kohti Ideaparkia kunnes olikin aika noutaa loput perheestä matkaan ja palailla kotiin. Illalla ehdimme kahvitella vielä isäni ja pikkusisarteni vieraillessa myöhäisillä synttärikahveilla, ja lopulta oli aika paketoida väsyneet mutta onnelliset perheenjäsenet peteihin.
Itse olen erittäin tyytyväinen siihen että vointini oli koko viikonlopun lähes normaali, sain nauttia lomasesta täysin. Nyt tosin huomaa että on tullut stepattua pitkin Tamperetta ja ylipäätään oltua reissussa, sen verran väsy on tänään vaivannut. Tämä väsy ei silti yllä lähellekään sitä pahinta laatua olevaa hoitoväsyä, joten täytyy olla ihan onnellinen :)
Tälle viikolle on taas luvassa yhtä jos toista pientä puuhailua, ja toivon että energiaa riittää koko viikolle. Yritän olla ajattelematta ensi viikon tiistaina odottavaa hoitoiskua, nauttia normaaleista päivistä niin kauan kuin niitä riittää.
Aamupäivän ohjelmassa tänään oli jo aikaa sitten varaamani käynti Syöpäyhdistyksen neuvontapisteelle. En tiedä miksi etukäteen jännitin tapaamista, ajattelin kohtaavani nipun kuudenkymmenen paremmalla puolella olevia vertaissiskoja joiden avustuksella vaivaantuneesti etsisimme sopivaa rintafilettä (lue -proteesia). Vastassa olikin kuntoutussihteeri Hannele Salovaara, jonka kanssa vierähti reilu tunti puhuessa ja tilannettani käsitellessä. Hannelen koko olemus henkii luotettavaa empatiaa, viisautta ja kokemusta. Hän ohjaili keskustelua sujuvasti ja sai kertomaan kaikenlaisista tunteista aina diagnoosista lähtien tulevaisuuden suunnitelmiini asti. Lähdin lopulta Hämeenkadulta oudon keventynein mielin ja uudella, oikein sopivalla rintafileellä varustettuna.
En vieläkään osaa sanoa mistä johtui ennakkoasenteeni, mutta se tuli kumottua kertaheitolla. Huomasin että olikin erittäin terapeuttista päästä keskustelemaan tuntojaan ulos jollekin joka ihan oikeasti tietää mistä puhun ja on kiinnostunut. Hyvä etten itkua vääntänyt kohdatessani noin aidosti empaattisen ihmisen joka käytti aikaansa juuri minuun. Tosin olen varsinkin tämän matkan alussa huomannut useampaan otteeseen että juuri empatiaa kohdatessani meinaa aina väkisinkin alkaa itkettämään, miten ihania ihmiset ovatkaan! Tuntuu siltä että ihan oikeasti olen hyvissä käsissä, juuri sellaisena kuin olen.
Johtuen ehkä reissuväsymyksestä tai hormooniaalloista, meinaa aamupäivän energisyys ja keveys vaihtua pahanlaatuiseksi tupakiukuksi :/. Jotenkin taas paras ratkaisu olisi joko päästä viltin alle kauas muusta maailmasta tai hyppäys lumihankeen, mutta tiedän ettei tämä olotila mene ihan äkkiä ohitse. Toki pieni kiukku silloin tällöin sallitaan kenelle vain, mutta asian tekee hankalaksi se kun oma kiukku alkaa ärsyttämään ja lisää kiukkua entisestään :D. Varsinaista tunteiden vuoristorataa siis täällä taas. Lapsetkin taitavat olla reissuväsyjä ja varsinkin pienimmän kohdalla on havaittavissa samanlaista kiukkukipinää kuin allekirjoittaneella. Ehkä pyrimme tänään ajoissa petiin ja heräämme huomiseen laskiaistiistaihin ihan uusin aatoksin!
Pidä sinä itsestäsi huolta, mukavaa alkanutta viikkoa!
- Terhi
Kymmenvuotiaan kanssa matkustaessa voi jo mennä periaatteessa samoilla ehdoilla kuin jos olisimme matkanneet kahdestaan. Tuon ikäinen ei ihan joka nälästä ja tuiskusta kiukuttele, osaa nauttia vaihtuvista maisemista ja unirytmikään ei niin pilkuntarkkaa ole. Pieneen minilomaseemme saimme mahdutettua hyvää ruokaa, shoppailukierroksia, kahvilapysähdyksiä, teatteripätkän, leffakäynnin ja vielä yömyöhään kestäneet lautapelihetken UMK:n finaalia katsellen. Sunnuntain reilun hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä nokan kohti Ideaparkia kunnes olikin aika noutaa loput perheestä matkaan ja palailla kotiin. Illalla ehdimme kahvitella vielä isäni ja pikkusisarteni vieraillessa myöhäisillä synttärikahveilla, ja lopulta oli aika paketoida väsyneet mutta onnelliset perheenjäsenet peteihin.
Itse olen erittäin tyytyväinen siihen että vointini oli koko viikonlopun lähes normaali, sain nauttia lomasesta täysin. Nyt tosin huomaa että on tullut stepattua pitkin Tamperetta ja ylipäätään oltua reissussa, sen verran väsy on tänään vaivannut. Tämä väsy ei silti yllä lähellekään sitä pahinta laatua olevaa hoitoväsyä, joten täytyy olla ihan onnellinen :)
Tälle viikolle on taas luvassa yhtä jos toista pientä puuhailua, ja toivon että energiaa riittää koko viikolle. Yritän olla ajattelematta ensi viikon tiistaina odottavaa hoitoiskua, nauttia normaaleista päivistä niin kauan kuin niitä riittää.
Aamupäivän ohjelmassa tänään oli jo aikaa sitten varaamani käynti Syöpäyhdistyksen neuvontapisteelle. En tiedä miksi etukäteen jännitin tapaamista, ajattelin kohtaavani nipun kuudenkymmenen paremmalla puolella olevia vertaissiskoja joiden avustuksella vaivaantuneesti etsisimme sopivaa rintafilettä (lue -proteesia). Vastassa olikin kuntoutussihteeri Hannele Salovaara, jonka kanssa vierähti reilu tunti puhuessa ja tilannettani käsitellessä. Hannelen koko olemus henkii luotettavaa empatiaa, viisautta ja kokemusta. Hän ohjaili keskustelua sujuvasti ja sai kertomaan kaikenlaisista tunteista aina diagnoosista lähtien tulevaisuuden suunnitelmiini asti. Lähdin lopulta Hämeenkadulta oudon keventynein mielin ja uudella, oikein sopivalla rintafileellä varustettuna.
En vieläkään osaa sanoa mistä johtui ennakkoasenteeni, mutta se tuli kumottua kertaheitolla. Huomasin että olikin erittäin terapeuttista päästä keskustelemaan tuntojaan ulos jollekin joka ihan oikeasti tietää mistä puhun ja on kiinnostunut. Hyvä etten itkua vääntänyt kohdatessani noin aidosti empaattisen ihmisen joka käytti aikaansa juuri minuun. Tosin olen varsinkin tämän matkan alussa huomannut useampaan otteeseen että juuri empatiaa kohdatessani meinaa aina väkisinkin alkaa itkettämään, miten ihania ihmiset ovatkaan! Tuntuu siltä että ihan oikeasti olen hyvissä käsissä, juuri sellaisena kuin olen.
Johtuen ehkä reissuväsymyksestä tai hormooniaalloista, meinaa aamupäivän energisyys ja keveys vaihtua pahanlaatuiseksi tupakiukuksi :/. Jotenkin taas paras ratkaisu olisi joko päästä viltin alle kauas muusta maailmasta tai hyppäys lumihankeen, mutta tiedän ettei tämä olotila mene ihan äkkiä ohitse. Toki pieni kiukku silloin tällöin sallitaan kenelle vain, mutta asian tekee hankalaksi se kun oma kiukku alkaa ärsyttämään ja lisää kiukkua entisestään :D. Varsinaista tunteiden vuoristorataa siis täällä taas. Lapsetkin taitavat olla reissuväsyjä ja varsinkin pienimmän kohdalla on havaittavissa samanlaista kiukkukipinää kuin allekirjoittaneella. Ehkä pyrimme tänään ajoissa petiin ja heräämme huomiseen laskiaistiistaihin ihan uusin aatoksin!
Pidä sinä itsestäsi huolta, mukavaa alkanutta viikkoa!
- Terhi
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Vuoden viisaampana
Eilen pääsin virallisesti korkkaamaan uuden kymmenen, mittariin kääntyi 31. Edellisvuosi oli heti maagisen 30 täytettyäni melkoista tunteiden ja kokemusten vuoristorataa, tästä oletan tulevan paljon rauhallisempi.
Mainitsin facebook-statuksessani tänään tämän vuoden olevan täynnä pieniä odotuksia ja suuria toiveita, ja se onkin paras tapa kuvata tämän hetken tunteita.
Opin jatkuvasti paremmin elämään hetken kerrallaan, sijoittamaan silti aina muutaman mukavan suunnitelman lähitulevaisuuteen jotta on jotakin mitä odottaa. Niinä synkempinä hetkinä jolloin ei oikeasti jaksaisi edes pukea sukkia jalkoihin, on paras suunnata ajatukset kohti nurkan takana kurkkiviin parempiin päiviin.
Tänään olen saanut nauttia nappisilmäisen nelivuotiaani seurasta rauhallisesti kirjastoa koluten ja ruokakaappeja täydentäen. Jaksoin vihdoin myös hypätä megalomaanisen puhtaanpyykinkasan kimppuun, taas riittää kaappiin ahdettavaa.
Koin edellispäivien aikana taas melkoisen aallonpohjan, eikä sellaisen aikana yhtään lohduta tieto siitä että sieltä noustessa odottaa hieman kirkkaampi taivas ja kevyempi polku. Näiden päivien yli silti päästiin, eikä vähiten vertaistuen ansiosta. En ole sairastaipaleeni aikana hakeutunut vertaistapaamisiin tai tukihenkilöiden luo, mutta nettivertaiset ovat olleet korvaamattomia. Kun voi unohtaa asuinpaikat ja etäisyydet, huomaa kuinka paljon meitä nuorempina sairastuneita on. Vaikka kaikki vertaistuki on erittäin tarpeellista, on ehdottomasti tärkeintä saada tukea myös samassa elämäntilanteessa eläviltä ikätovereilta.
Muina voimanlähteinäni ovat tietenkin olleet perhe, ystävät, puoliturhat tv-ohjelmat ja musiikki. Myönnän että lohduksi tulee syötyä välillä myös kaikenlaista moskaa, onneksi määrät eivät ole huimia kun ruokahalu pysyy edelleen lattianraossa. Onneksi usein sitä suurinta herkkua ovat hedelmät ja tuoreet kasvikset, pysyy jonkinlainen balanssi.
Tulevana viikonloppuna suuntaamme kohti iki-ihanaa Tamperetta. Matkaamme pienellä mutta tehokkaalla iskuryhmällä, kun viemme Rakkaimman kanssa Sinin synttärireissulleen. Luvassa teatteria, shoppailua ja yöpyminen hotellin pehmoisessa hoivassa. Pienemmät eivät hekään joudu viettämään viikonloppua tylsästi vaan pääsevät mummin ja papan luo yökyläilemään. Ipanat ovat sen verran harvoin yön yli missään joten jokainen kerta on pieni seikkailu.
Lupaan raportoida voimamatkan jälkeen, saa kadehtia jo valmiiksi! :)
- Terhi
Mainitsin facebook-statuksessani tänään tämän vuoden olevan täynnä pieniä odotuksia ja suuria toiveita, ja se onkin paras tapa kuvata tämän hetken tunteita.
Opin jatkuvasti paremmin elämään hetken kerrallaan, sijoittamaan silti aina muutaman mukavan suunnitelman lähitulevaisuuteen jotta on jotakin mitä odottaa. Niinä synkempinä hetkinä jolloin ei oikeasti jaksaisi edes pukea sukkia jalkoihin, on paras suunnata ajatukset kohti nurkan takana kurkkiviin parempiin päiviin.
Tänään olen saanut nauttia nappisilmäisen nelivuotiaani seurasta rauhallisesti kirjastoa koluten ja ruokakaappeja täydentäen. Jaksoin vihdoin myös hypätä megalomaanisen puhtaanpyykinkasan kimppuun, taas riittää kaappiin ahdettavaa.
Koin edellispäivien aikana taas melkoisen aallonpohjan, eikä sellaisen aikana yhtään lohduta tieto siitä että sieltä noustessa odottaa hieman kirkkaampi taivas ja kevyempi polku. Näiden päivien yli silti päästiin, eikä vähiten vertaistuen ansiosta. En ole sairastaipaleeni aikana hakeutunut vertaistapaamisiin tai tukihenkilöiden luo, mutta nettivertaiset ovat olleet korvaamattomia. Kun voi unohtaa asuinpaikat ja etäisyydet, huomaa kuinka paljon meitä nuorempina sairastuneita on. Vaikka kaikki vertaistuki on erittäin tarpeellista, on ehdottomasti tärkeintä saada tukea myös samassa elämäntilanteessa eläviltä ikätovereilta.
Muina voimanlähteinäni ovat tietenkin olleet perhe, ystävät, puoliturhat tv-ohjelmat ja musiikki. Myönnän että lohduksi tulee syötyä välillä myös kaikenlaista moskaa, onneksi määrät eivät ole huimia kun ruokahalu pysyy edelleen lattianraossa. Onneksi usein sitä suurinta herkkua ovat hedelmät ja tuoreet kasvikset, pysyy jonkinlainen balanssi.
Tulevana viikonloppuna suuntaamme kohti iki-ihanaa Tamperetta. Matkaamme pienellä mutta tehokkaalla iskuryhmällä, kun viemme Rakkaimman kanssa Sinin synttärireissulleen. Luvassa teatteria, shoppailua ja yöpyminen hotellin pehmoisessa hoivassa. Pienemmät eivät hekään joudu viettämään viikonloppua tylsästi vaan pääsevät mummin ja papan luo yökyläilemään. Ipanat ovat sen verran harvoin yön yli missään joten jokainen kerta on pieni seikkailu.
Lupaan raportoida voimamatkan jälkeen, saa kadehtia jo valmiiksi! :)
- Terhi
 | |
| Kotoinen Otto |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)