Varhainen kevät yrittää puskea esiin sitkeiden talvenrippeiden alta. Siinä missä ulkona vallitseva sää vaihtelee laidasta toiseen, seuraavat omat tunnelmani samaa ailahtelevaa reittiä eteenpäin. Aina ei tunteita osaa edes nimetä, koitan niitä tähän kuitenkin hahmotella.
Ilo
Vietimme perheen kesken voimaannuttavan hiihtoloman. Teimme pienen reissun, touhusimme ja puuhasimme kaikenlaista, tiiviisti yhdessä. Jokainen energisempi päivä on positiivinen yllätys. Kevätaurinko kurkkii kutsuen reippaalle kävelylle, hyvinä päivinä jaksan.
Suru
Alkuvuosi on ollut vertaissiskojen keskuudessa raskas. Useampi Sisko on hävinnyt taistelun, jokainen liian mones. Äitejä, puolisoita, siskoja, tyttäriä, ystäviä, upeita naisia. He matkasivat polulla edellämme, jättivät jokainen kokoisensa jäljen. Kaiken kunnioittavan surun keskellä jäljellejäävien yllä pyörii pelottavan musta usva; kuinka pian on minun vuoroni?
Voima
Parhaimpina päivinä kodissamme soi liian kovalla soittolista jossa on iloisessa sekamelskassa vanhaa rokkia, lastenlauluja ja modernia poppia. Pyörimme lasten kanssa ympäri olohuonetta ja tanssimme hiki otsalla. Minun akkupatterini.
Pelko
Eilen pari putkiloa verta. Huomenna TT-kuvaus. Viikon päästä lääkäri. Ei tähän totu. Olen alkanut heräilemään öisin, kuuntelen päänsisäistä sekamelskaa ja pelkään. Pelko on kuluttavaa, se iskee välillä vaikka sille yrittäisi puhua järkeä. Jossain määrin kai pelkoakin tarvitaan, liian ylpeäksi ei saa heittäytyä. Missä menee kohtuuden raja?
Kipu
Fyysinen, silti välillä niin syvällä sisällä samanlaisena. Hyvien, touhukkaiden päivien jälkeen tulevat kivut. Välillä jopa kesken oikein hyvän päivän, ilman rasitusta. En aina tiedä mikä on vanhaa kipua ja mikä uutta. Kipu silloin kun oikeasti tietää mistä se johtuu, on pahin. Näet mielessäsi miten vihollinen jäytää luitasi, miten se irvistelee jo parantumassa oleville vaurioille.
Väsymys
Sitäkin on kahdenlaista. Hyvä väsymys iskee puuhan täyteisen päivän päätteeksi, tuntuu hienolta pysähtyä hetkeksi kun tietää taas jaksaneensa. Huono väsymys lisää Pelkoa. Se valtaa kropan, vaikket ole tehnyt mitään erityistä joka sen aiheuttaisi. Kun muistelet olleesi energisempi jopa toisinaan hoitoviikoillakin. Hörpin rautalisää, syön kasoittain kasviksia ja hedelmiä, juon lasitolkulla vettä. Hoen itselleni kuinka on normaalia olla väsynyt, lue epikriisisi ellet usko. Ja silti pelkään.
Kaiken tämän keskellä olen alkanut miettiä, joko olisi aika kääntyä ammatikseen kuuntelevan korvan puoleen? Toisaalta taas en tiedä olisiko vain pahaksi repiä kaikki auki, selittää alusta alkaen. Äh.
Jätän ajatukseni hetkeksi tai kahdeksikin kesken. Täytän kahvikuppini, katson turhia ohjelmia ja lepään. Jos osaan. Hassua miten pysähtymistäkin voi pelätä.
- Terhi
Voi, miten hienosti osasit kertoa syöpäpotilaille tutuista vahvoista tunteista. Kuuntelevia korvia ei ole koskaan liikaa. Amatöörit ja ammattilaiset, kaikki ovat sallittuja! <3
VastaaPoistaItse koen saaneeni ammattikuuntelijalta (psykiatri) suuren avun, kun hätä oli suurin.
VastaaPoistaJään pohtimaan tätä vaihtoehtoa. En tiedä miksi se tuntuu olevan niin iso kynnys.
VastaaPoistaEi siitä hyödystä etukäteen tiedä, mutta kannattaa kokeilla jos on mahdollista. Hyksin psyk.pkl. on jo rakennuksena melkein yhtä kolkko ja luotaantyöntävä kuin se vieressä oleva syöpäpolikin, mutta sisältä löytyi (hyvällä tuurilla?) Antti, joka ei säikähtänyt mitään. Kognitiivinen lyhytterapia (14 x) auttoi uskomaan, että kaikesta voi selvitä. Kyynikko olkapäälläni muistuttaa että tietysti, kun muutakaan ei voi, mutta silti. :)
VastaaPoista