Ote eräästä perjantaista.

Kyllä minä tänään haen pojan päiväkodilta. Tänään jaksan.

Sukkien etsimiseen meni hetkellisesti enemmän voimia, istahdan vielä hetkeksi.

Matka tuntuu oudolta. Päässä humisee, jalat eivät tunnu omilta. Happi tekee hyvää. Jalat liikkuvat itsekseen, pelottaa hiukan olla näin irti itsestään.

Melkein perillä. Jospa sittenkin samalla kävisi kaupassa. Pienesti. Jotain helppoa ja nopeaa ruokaa. Kyllä minä jaksan. Pieni mutka vain.

Poika mukaan, pääsiäisistutus mukaan, kohti kauppaa. Otetaan vain vähän jotta jaksan kantaa. Mutta vielä ketsuppi.

Kaksi Valintatalon kassia kiljuu heti ensimmäisillä metreillä käsissä. Luulitko todella jaksavasi? Epätoivo. Ei tämä ole mahdollista. Kilometri kotiin, tuntuu sadalta. Kyyneleet nousevat silmiin, poika kantaa vieressä pääsiäisruohoaan. On ihan hiljaa.

Kymmenen metrin päästä soitan kotiin. Ei, äiti ei ehdi tulemaan ennenkuin lähdet juhliin. Sano siskolle että lähtee Heti vastaan, tarvitsen kantoapua. Itkettää. Miten vihainen voikaan itselleen olla?

Useampi kymmenen metriä eteenpäin. En jaksaisi enää senttiäkään. Soitto tytölle, liian vihaisia sanoja pääsee suusta. Oma vikani että tässä olen, helpompi syyttää toista.

Kotimatka kulkeutuu loppuun. Ehdin vähän pahoitellakin, äidillä on nyt vaan niin huono olla.

On kuin olisin juossut maratonin. En tiedä miltä se tuntuu, ehkä juuri tältä. Parin kilometrin matka sytostaattihuuruissa, epätoivoiset kauppakassit kädessä. Koskahan opin?

Mies tulee kotiin, en jaksa sanoa mitään. "Tarvitsisin halauksen". Ehkä se riittää.

Kirjoitin tämän ylös, jotta muistaisin. Silloin kun 'en jaksaisi mitään' tarkoittaa siivousta ja paria pellillistä pullaa. Että on näitäkin päiviä. Kun se sukkien etsiminen riittäisi.